Viikonloppu erossa rakastetusta veti mielen maahan. Tuli äskyiltyä sitten muille. Tanssitkaan eivät loppupeleissä olleet miellyttävä kokemus. Voi hyvä luoja tätä elämää...

Lauantaina tekstailin pitkään rakkaani kanssa. Hänellä oli paha olla, koska vanhemmat joivat ja hän oli yksin. Lohduttelin pitkään vaikka itsellänikin oli mieli mustana. Sielu murskana. Vanhan haamut kummittelemassa... Noh, sitten kun rakkaani vähän piristyi, siirtyi hän muiden seuraan, ilmoittaen ottavansa taas yhteyttä jos masentaa.

Jäin yksin, jäin huomiotta. Paha olo jäi purkamatta.
Siitäkös syntyi konflikti.

Näin lauantai-ilta meni itkiessä. Pistin viestin jossa rakkaalleni huomautin asiasta ja suljin puhelimen. Otin pitkän kuuman suihkun. Puoli tuntia sen jälkeen, avasin taas puhelimen. Viesti.

Rakas oli aivan särkynyt. Totaalisesti.

Kirosi ajattelemattomuuttaan. Sanoit että ansaitsen parempaa (parempaa ei olekaan!). Pyysi anteeksi ettei huomioinut minua sanoi minun kelpaavan muuhunkin kuin lohduksi.

Asiaa selvitettiin, itkettiin yhdessä ja pyydeltiin anteeksi. Rakas oli ehtiny jo miettiä synkkiä ajatuksia, luuli että olisi meidän tarina nyt ohi, että olisin sydänjuuriani myöten vihoissani.

En ollut.

Loppuilta, myöhään yöhän vaihdettiin rakkaudentunnustuksia, todettiin taas;
     Maailma meitä haluaa kokeilla, kukaan ei usko että
     näin aidosti voi toista ihmistä rakastaa. Meidän rakkauteen
     luotetaan vain me itse. Kyllä me kestetään. Me rakastetaan.

     Yhdessä on luvattu elää, yhdessä halutaan elää.
     Muut eivät vain kelpaa.